"Miltä se tuntuu?"

Miltä tuntuu, kun mieli on pirstaloitunut ja yhden minän sijasta on me? Miltä tuntuu, kun tietää mielensä toimivan hyvin eri tavalla kuin sen pitäisi toimia? Miltä tuntuu, kun ei ole tervettä, suhteellisen muuttumatonta identiteettiä?

Minulta kysytään usein, että miltä tämä kaikki tuntuu. Voidakseen tietää, kuinka eri tavalla oma sairas mieli toimii, pitäisi olla ensin käsitys siitä, miten terve mieli toimii. Olen saanut jonkinlaisen kuvan muodostettua. Silti on vaikeaa erotella, mikä kaikki minussa toimii eri tavoin kuin terveiden ihmisten mielissä. Mikä on minulle normaalia ja arkista, ei ole sitä suurimmalle osalle ihmisiä. Mikä on muille normaalia ja arkista, on minulle kaukaista -jotakin, mitä ihailen suuresti.

Mutta miltä vaikea dissosiaatiohäiriö sitten oikeastaan tuntuu?

Se tuntuu siltä, että joudut tekemään varasuunnitelman varasuunnitelman varasuunnitelman, jotta voit olla edes puoliksi varma, ettet ryssi suunnitelmaasi.

Se tuntuu siltä, että voidaksesi tehdä jotakin tärkeää, joudut ensin neuvottelemaan osiesi kanssa, miksi se on tärkeää ja mitä hyötyä on tehdä tämä tärkeä asia sekä minkä palkinnon kukin osa voisi saada, jos tämä tärkeä asia hoidetaan.

Se tuntuu siltä, että kuuntelet toisinaan lastenlauluja vain pitääksesi päänsisäiset lapset tyytyväisenä, koska et jaksa alkaa riitelemään. Tiedät, että joustamalla nyt, sinä voit pitää pääsi myöhemmin jossain tärkeämmässä asiassa.

Se tuntuu siltä, että perustelet itsellesi kerta toisensa jälkeen, että nykyhetkellä ei ole mitään tekoa menneisyyden kanssa ja että olet juuri nyt turvassa, vaikka elätkin hengenvaaraa läpi siksi, että ovikello sattui soimaan/olet menossa nukkumaan/joku ei vastaa puhelimeen/keksi tähän jokin arkinen asia.

Se tuntuu siltä, että toisinaan pysähdyt miettimään, onko ydinminä kuitenkaan ydinminä vai onko sivupersoona kenties kuitenkin enemmän ydinminä kuin ydinminä.

Se tuntuu siltä, että eleesi ja äänenpainosi, pukeutumistyylisi, musiikkimakusi, ideologiasi, ajattelutapasi, mielialasi, nimesi, ikäsi ja sukupuolesi vaihtuu sekunneissa - sekä useasti päivässä.

Se on sitä, että toisinaan unohdat, mikä viikonpäivä on, mikä vuosi nyt on, kuka olet, kenen kanssa ja mitä olet tekemässä.

Se on sitä, ettet kykene muistamaan omaa elämääsi juurikaan. Et muista historiastasi yksityiskohtia, mutta et muista lähipäivistäkään juuri mitään. Joudut kysymään läheisiltäsi, mitä olet tehnyt kuluneen viikon aikana. Joudut varmistamaan läheisiltäsi, oletko kenties jo syönyt tai mitä tarkalleen ottaen teit kolme tuntia sitten.

Se tuntuu siltä, että varoitat elämäsi tärkeitä ihmisiä siitä, että voit halvaantua, muuttua mykäksi tai saada kouristuksen kesken tapaamisen, mutta siitä ei tarvitse hätääntyä, koska se menee ohi itsestään.

Se tuntuu siltä, että joudut tekemään pomminvarman suunnitelman, miten saat itsesi fyysisesti hoitokäynnille ja joudut miettimään, miten estät persoonia estämästä hoitoasi. Miten estät osia estämästä puhumista tai paikalle menemistä. Miten selität, ettei mikään muu syy ole pätevä syy jäädä pois hoitokäynniltä kuin sairaalaan joutuminen. Ja voidaksesi sitoutua hoitoon, huomaat lopulta sen tarkoittavan, että otat illalla unilääkkeitä, aamulla kahvinjuonnin ohessa nappaat hiilitabletteja stressivatsan rauhoitteluun, kuljet matkan taksilla ja pidät rauhoittavat lääkkeet lähellä, estät itseäsi juoksemasta karkuun odotushuoneessa ja pakotat itsesi puhumaan hoitokäynnillä. Kaiken tämän lisäksi tarvitset saattajan, jotta varmasti pääset edes paikalle.

Se tuntuu siltä, että kun olet iloinen, olet aina ollut iloinen. Kun olet masentunut, olet aina ollut masentunut. Kun olet ahdistunut, olet aina ollut ahdistunut. Ja silti mielentilasi muuttuvat laidasta laitaan muutamassa sekunneissa useasti päivässä eli et ole koskaan mitään kovin pitkään ja silti tunne tullessaan on mielestäsi aina ollut sama, on nytkin sama ja tulee aina olemaan sama.

Se tuntuu siltä, että mietit, kumpi on pahempaa; se, että ihmiset pitävät sinua töykeänä ja epäkohteliaana ja omituisena, vai että he pitävät sinua kiehtovana friikkisirkuksena, mutta ymmärtävät, mistä kaikki omituisuutesi, töykeytesi ja epäkohteliaisuutesi (sekä muuttuvat mielentilasi, ristiriitaiset puheesi jne.) johtuvat.

Se tuntuu siltä, että et uskalla suunnitella juurikaan yhtään mitään, koska voit sekunnin päästä vihata juuri sitä asiaa, jonka hetki sitten löit lukkoon intoa täynnä.

Se tuntuu kipeältä, tuskalliselta, epätoivoiselta, pelottavalta ja hengenvaaralta. Se tuntuu kuin hukkuisit. Se tuntuu, ettet selviä. Se tuntuu siltä, ettei missään ole järkeä. Se tuntuu sekavalta, kaoottiselta. Ja silti se ei tunnu miltään. Se tuntuu turtuneelta, se tuntuu puutuneelta, se tuntuu unelta, illuusiolta. Se tuntuu kirjalta (oma elämäsi), se tuntuu elokuvalta. Se tuntuu siltä, ettei se tunnu miltään. Ja silti se tuntuu myös kiinnostavalta. Se tuntuu hauskalta. Se saa sinut nauramaan. Se kutittaa vatsaa. Se kuplii. Se tuntuu kiroukselta, ei-miltään ja taivaan lahjalta. Se tuntuu miltä tahansa milloin tahansa ja missä tahansa.

Se tuntuu siltä, että päässäsi on puuroa.

Se tuntuu siltä, ettei sinulle ole päätä lainkaan. Tai kehoa. Tai ettet oikeastaan ole edes olemassa. Miten on mahdollista, että muut näkevät sinut silti?

Se tuntuu siltä, että kävelet päin seinää, koska unohdat seinän olevan olemassa tai ettet pääse siitä läpi, koska kehosi on edelleen olemassa. 

Se tuntuu siltä, että teet itsesi kanssa sopimuksia ja kompromisseja joka asiassa. Kyllä, joka asiassa.

Se tuntuu siltä, että elät sumussa elämääsi, jossa oikeastaan olet vain tarkkailija etkä kokija.

Se tuntuu siltä, ettet tajua mistään mitään, et tiedä, mitä sinulle on tapahtumassa, et tiedä, miltä sinusta tuntuu, et tiedä yhtään mistään yhtään mitään. Ja silti seuraavassa hetkessä kaikki on jälleen kirkasta ja sinulla on hyvä tatsi asioihin ja kaikki on taas hyvin.

Se tuntuu siltä, että joudut vakuuttelemaan itsellesi, että sinulla on lupa olla olemassa. Ja että sinulla on lupa olla sinä. Tai me. Tai joku muu. Kaikki on sallittua; ole vaikka majava!


Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta lopetan sen kysymykseen, joka kiehtoo minua ja saa minut uteliaaksi.

Miltä tuntuu olla terve?


Onko sinulla mielessäsi kysymys, jonka haluaisit esittää minulle liittyen dissosiaatiohäiriöisen ihmisen kokemusmaailmaan? Otan vastaan kysymyksiä ja vastaan niihin oman jaksamisen puitteissa. En kaikkiin kysymyksiin ehkä edes osaa vastata, mutta yrittää tietenkin voin. Jätä kysymyksesi kommentteihin!


(Photo credit: tomswift46 ( Hi Res Images for Sale) via Foter.com / CC BY-NC-ND)