Pääni alkoi reistailemaan jo tunnin päästä heräämisestä ja totesin pian, että olen sänkypotilas. Ei puhettakaan, että olisin uskaltanut liikkua asunnossani (jossa olin yksin) kuin nipin napin tupakalle ja vessaan. Muuten vapisin sängyssä ja yritin estää päätäni leviämästä.
"Et ole sekoamassa, vaikka kaikki raajat ovat liian suuria ja painavia sekä liian lihallisia. Ei haittaa, vaikka ilma tuntuu liian paksulta hengitettäväksi, hengitä vaan rauhassa. Ei haittaa sekään, että maailma on liian suuri eikä sekään, että keho on aivan jättimäisen valtava. Hengittele, ihan rauhassa. Ei ole mitään hätää, et sekoa!"
Tätä jatkui monta tuntia. Välillä olo oli hetken parempi ja kykenin keskittämään huomioni johonkin muuhun kuin kokonaisvaltaisen hirveään olooni. Keskitin huomiotani hengityksen lisäksi nettiartikkeleihin, joita selasin puhelimellani. En muista enää, mitä tuli lueskeltua. Aina jaloilleni noustessani alaraajani tuntuivat niin isoilta ja kömpelöiltä, etten meinannut pysyä pystyssä. Samalla kuitenkin keho tuntui siltä, ettei sitä ole olemassa lainkaan. Olo vaihteli liiallisesta kehotietämyksestä täydelliseen kehon kieltämiseen.
"Nyt keho tuntuu siltä, ettei sitä ole ollenkaan. Apua, missä mun keho on? Irtoanko mä kehosta, minne mä menen kehottomana? Mitä tapahtuu? Mä haluan tuntea, että mulla on keho!"
Keksin jossain vaiheessa, että tarvitsen puristuksen tunteen kehoni ympärille. Puin siis ylleni kotikutoisen binderin, joka on rikki eikä siksi käytössä. Se kuitenkin on edelleen käyttökelpoinen tällaisissa tilanteissa, joissa puristus auttaa tuntemaan oman kehonsa uudelleen. Pitäisi hankkia painopeitto. Korsettikin varmasti ajaisi saman asian.
"Mä tunnen mun kehon nyt ihan normaalisti. Aivan mahtavaa, tää tuntuu hyvältä. Ihanaa. Nyt voin lenkittää koirankin, jes!"
Rauhotuin binderin avulla sen verran, että läksin ripeästi koiran kanssa lenkille, kun tuntui vielä siltä, että pystyn sen tekemään. Kipinkapin ulos ja lenkkiä talon lähellä, jotta pääsisin nopeasti kotiin, jos vointi romahtaisi. Ei romahtanut, vaan lenkki sujui mukavasti, vaikkakin lyhyellä kaavalla.
"Se meni hyvin eli yks huoli vähemmän. Pysyin aika hyvin kasassa eli en seonnut pihalla totaalisesti. Ehkä tämä tästä vielä helpottaa."
Kotona keksin, että täytyisi syödäkin jotakin. Olin edelleen sänkypotilaana enkä kokenut käytössäni olevan voimia kokkaamiseen. Pizzaa siis! Tilasin kotiinkuljetuksella pizzan ja salaatin, vaikka hinta jäikin kaivelemaan. Olisihan ne rahat voinut paremminkin sijoittaa, mutta syöminen on tärkeää sekin. Joten menkööt nyt. Pizzaa söin samalla, kun nollailin huonon leffan parissa. Halusin suunnata huomioni muualle, mutta keskittymiskyky ei kyennyt kuin ennalta-arvattavaan kauhuleffaan. Sellaista siis kera pizzan!
"Tää leffa kuulostaa sopivan paskalta. Mä katon tän ja syön. Ehkä tulee parempi olo, nää leffat monesti helpottaa. Ehkä siis nytkin!"
Kun leffa loppui ja olin saanut syödyksi, olo muuttui uudelleen hirveäksi ja sekavaksi. Aloin jo huolestua, sillä olin tasapainoillut sekoamispisteessä jo lähes 8 tuntia. Se on pitkä aika pitää itseään väkisin kasassa. Sekoilin vuosissa ja olin paniikissa. Keho-oireet paheni uudelleen ja olo oli kokonaisvaltaisen hirveä. Onneksi mies tuli kotiin!
"Kulta nyt pitää päästä osastolle, mä tuun hulluksi. Voitko viedä mut sairaalapäivystykseen? Jooko? Mä sekoan, pitää päästä sairaalan. Apua!"
Sinne sitten huristeltiin. Matkalla havahduin hetkeksi itseeni ja olin hämmentynyt, että olimme menossa päivystykseen yöllä. Hyväksyin asian kuitenkin ja jatkoimme matkaa. Perillä vedimme tupakat ja siitä odotushuoneeseen. Siellä tunnelma omalla kohdallani muuttui pian todella hilpeäksi. Naureskelin itsekseni ääneen, koska höpötys päässäni oli niin huvittavaa. Taisin muuttua lapsiosaksi. Oli hyvin iloinen olo ja nauratti.
"Hih, aika hassua tällainen odotushuoneessa istuminen. Hassu vuoronumerolappu! Aika kiva reissu tänne tulla! Tää on ihan hassua, kun äsken oltiin kotona ja nyt ollaan täällä! Ja päässä soi lastenlauluja ja mua naurattaa!"
Tuli vuoroni mennä ilmottautumaan. Kävelin sinne reippaasti ja istahdin alas. En ollut lainkaan kontrollissa, joten joku osista hoiti puhumisen. Siinä iloisesti jalkoja heilutellen tuli pälpätettyä kaikenlaista. En muista yksityiskohtia, mutta kovasti oli asiaa.
"Ja sitten meillä on se psykologi, mutta ei me sitä tänään nähty, koska se on kipeenä. Mutta meillä on hoitokontakti ja sitten ollaan täytelty noita oirepäiväkirjoja ja sitten ollaan sitä ja tätä ja sitten on tällaistakin ja tollaistakin ja sitten tätä ja tota (pitäisköhän kertoa, että on nallekin mukana?)"
Sieltä sitten jatkoimme matkaa odotushuoneeseen nro 2. Siellä en muista tunnelmiani muutoin, kun että pelleilin vuoronumerolapun kanssa. Seuraava kunnon muistikuvani on, että halusinkin lähteä kotiin. Mies ei ollut aivan samaa mieltä kanssani, mutta intin lujaa mielipidettäni.
"Ihan paska idea, mä muutin mieltäni. Lähetään kotiin. Jooko? Mennään nyt vaan kotiin nukkumaan, tää onkin ihan paska idea ja ne lääkäritkin on idiootteja ja en mä halua mennä osastolle. Mä en vittu mene osastolle saatana helvetti, mä en todellakaan mene millekään vitun osastolle perkele!"
Kerkesin jo kerran poistua paikalta, mutta tulin takaisin. Ei ehkä olisi pitänyt. Mies piti edelleen päänsä ja itse edelleen halusin kotiin. Koska inttäminen liittyi paniikinomaiseen pelkoon lääkäriä ja osastohoitoa kohtaan enkä päässyt tilanteesta (omasta mielestäni) pois, hermostuin. Napsahdukseen tarvitaan 1-3 sekuntia. En muista kunnolla, miten reagoin, mutta muistan heittäneeni tuolin odotustilan poikki ja kaatuneeni lattialle.
"Mä en helvetti mene minnekään osastolle! Nyt vittu! Aaaaarght!"
Siitä havahduin ja poistuin ripeästi ulos rauhoittumaan. Järkytyin itsekin reaktiostani ja paniikinomainen tunne ajoi minut ulos tilanteesta. Pakenin siis tavaroineni ulos.
"Mä en haluakaan mitään hoitoja, mä muutin mieleni. Mä häivyn, mä meen pois, en haluakaan apua."
Menin kokoamaan itseni parkkipaikalle ja istuin vapisevana ja itkuisena tupakalla. Mietin, että miksi olen kävelevä virhekappale, ihmisen irvikuva. Syyllisyys takoi mielessäni ja olin lähes hysteerinen. Raivokohtaukset ovat kaikista inhottavimpia oireita, joiden jälkeen syyllisyys on kovimmillaan. Itkin sitä, etten osannut hillitä itseäni ja että kaikki tuntui niin kamalan vaikealta.
"Mikä mussa on vikana, kun en osaa hillitä itseäni? Mä oon ihan paska ja äää mä en kestä itteeni. Ei noin voi käyttäytyä, mä en kestä itteeni. Tää on ihan kauheeta, toivottavasti kukaan ei loukkaantunu, mitä mä teen itteni kanssa?!"
Hoitaja ja vartija tulivat luokseni ja hakivat minut sisään. Suostuin tulemaan takaisin sisälle ja sain erillisen huoneen, jossa odottaa lääkäriä. Sattumalta se oli leposidehuone, mutta en joutunut sidotuksi sänkyyn ja ovikin oli auki.
"Tää huone on ihan hyvä niin en ainakaan häiritse tai ole vaaraksi muille potilaille. Täällä noi voi vaikka sitoa mut sänkyyn, jos mä alan jotenkin hajoamaan tai olemaan muuten ihan kontrollin ulkopuolella. Täällä onkin helpompi olla muutenkin, tuntuu paljon turvallisemmalta."
Tässä vaiheessa täytyy sanoa, että sairaalassa sain todella asiallista kohtelua. Olin täysin hämilläni siitä, miten hyvin minuun suhtauduttiin kaikesta huolimatta. Hoitajat ja lääkäri olivat ymmärtäväisiä ja osasivat lohduttaa minua. He eivät tuominneet vaan suhtautuivat lempeän ymmärtäväisesti ja se oli juuri sitä, mitä kaipasin sillä hetkellä, kun olo oli täysin karannut hallinnasta. Iso kiitos hoitohenkilökunnalle, joka jaksaa suhtautua ymmärtäväisesti tilanteissa, joissa normaalireaktio olisi suuttumus tai syyllistäminen! Kiitos <3
Leposidehuoneessa odottelin mieheni kanssa lääkäriä. Odottelu tuntui uuvuttavalta. Olin välillä epätavallisen hilpeä tilanteen huomioon ottaen ja naureskelin itsekseni. Tunsin oloni euforiseksi ja minulla oli turhankin hauskaa ottaen huomioon kokonaistilanteen.
"Hahhaa, oon nyt leparihuoneessa, hihihi, oonkohan mä vähän hullu, hahaha, tääpä on hassua!"
Lääkäri järjesti minulle avohoidon tiivimmäksi ja nyt olen tehokkaamman avun piirissä. Toivon, ettei eilisen kaltaisia päiviä tule kovin tiheään, sillä se meni kaikilla mahdollisilla tavoilla pieleen. Haluan apua ja olen valmis vastaanottamaan sitä, mutta persoonallisuuden pirstaloituminen voi tehdä olon hyvin kaoottiseksi ja mielipiteet muuttuvat herkästi. Myös mielentilat saattavat olla nopeasti muuttuvia. En yleensä menetä kaikkea kontrollia, kuten eilen kävi. Tällaiset päivät ovat nykyään erittäin harvinaisia enkä muista vuosiin seonneeni raivarin merkeissä muutoin kuin kotona. Syyllisyys on edelleen kova kohtauksesta, jonka järjestin. Jos joku paikalla olijoista lukee tätä niin haluan sanoa, että:
Olen erittäin pahoillani aiheuttamastani järkytyksestä. En voi puolustautua mitenkään, sillä olen tottakai vastuussa omasta käytöksestäni, vaikka olenkin psyykkisesti sairas. Pahoillani olen kyllä. Anteeksi.
Nyt toivon, että oloni saadaan vakautettua jotenkin ja takaisin hallintaan. Avohoito on nyt huomattavasti tiivimpää ja voihan se olla, että osastollekin laitetaan. Uskoisin, että siellä on nyt melkoisen täyttä, joten vahva arvaukseni on, että minut pyritään saamaan kuntoon avohoidon kautta. Minulle on aivan se ja sama, missä hoidetaan, kunhan hoidetaan ja kunhan saan apua.
Jos joku vielä luuli, että dissosiaatiohäiriöt saatikka erilliset identiteetit ovat hauska tai koominen juttu, niin se luulo on nyt sitten kerralla korjattu realistisempaan suuntaan. Tämä on rajoittavaa ja hirveää, vaikka helposti itsellenikin torjunta aiheuttaa sen, että naureskelen oireilleni. Kyse on kuitenkin vakasta asiasta ja tarvitsen ehdottomasti hoitoa, jotta voin elää tasapainoisemmin.
(Huomautan tässä vielä kuitenkin sen verran, että osaan huomata vointini romahduksen ja silloin rajoitan sosiaalisen elämäni minimiin. Oloni ei mene tällaiseksi yhtäkkiä, vaan se luisuu hiljalleen tähän pisteeseen ja liittyy yleensä voimakkaaseen stressiin. Yleensä en kilahda julkisilla paikoilla vaan ainoastaan kotona ja harvemmin sielläkään. Raivokohtaus on äärimmäinen oire, joita ei luojan kiitos ole usein. En siis normaalisti ole vaarallinen ympäristölleni enkä edes itselleni. Huomautan vielä, että raivokohtaukset eivät käsittääkseni ole kiinteä dissosiaatio-oire, josta jokainen potilas kärsisi ainakaan tässä mittakaavassa. Itse olen kärsinyt hallitsemattomasta raivosta aivan lapsuudesta saakka, joten tämäkin oire on ollut hoitotiimini ja läheisteni tiedossa vuosia. Häpeän raivoreaktioitani suuresti ja jos saisin valita vain yhden oireen, jonka deletoisin pois oirekuvastani ja kaikki muu jäisi loppuelämäksi, ei olisi vaikeaa päättää kyseisen oireen olevan raivokohtaukset. Vaikka häpeän etenkin kontrolloimatonta raivoani haluan silti puhua tästäkin oireesta enkä vain lakaista sitä siististi maton alle. Pyrin pitämään blogin kaunistelemattomana ja se vaatii, että puhun myös tästä aiheesta.)
P.S. Olen vieläkin epätodellisessa olossa, joten teksissä voi olla väärin taivutettuja sanoja. Pyrin korjaamaan niitä parhaani mukaan aina sellaisen bongatessani. Tämä on yksi oireistani myös, sillä yleensä kirjoitan sujuvaa suomea, kun taas joskus kielioppi katoaa mielestäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti