Ajatussekamelska : Positiivinen elämänmuutos dissosiaatiohäiriön maustamana

Tämän häiriön kanssa positiivisetkin asiat muuttavat omassa päässä muotoaan. Mieheni sai töitä. Kooste päässä hakkaavista ajatuksista:

Tää on ihan huippujuttu ja oon tosi onnellinen! Jes! Ihana juttu, wau. Oon tosi onnellinen.

Apua! Töitä? Onko se nyt hylkäämässä meidät? Se menee sinne töihin varmaan siksi, että se ei jaksa meitä ja se vihaa meitä ja se jättää meidät apuaaaaaaaa!!!!

Hetkinen? Tollanen työskentely kuulostaa kyllä aika vaaralliselta. Kuoleekohan se sinne? Kamalan vaarallista! Ei, älä mene! Me tarvitaan sut elossa! Älä kuole!

Tääpä on kiva juttu, että saan mäkin sitten omaa aikaa vähän enemmän ja kaikenmaailman luomisprosessit saa tilaa ja inspiraatio tulee takuulla lisääntymään ja taiteellisia tuotoksia pukkaa varmasti jatkossa enemmän!

Ei kauheeta. Miten mä pärjään koko työpäivän ajan ilman miehen henkistä tukea? Herranjumala, mä varmaan kuolen tänne tai vähintäänkin sekoon tai poltan talon tai jotain muuta kauheeta!

Entä jos se hankkii rahaa, että se voi karata jonnekin jonkun toisen ihmisen mukaan? Ei päästetä sitä töihin!

Ihan tyhmä työ! Tyhmä työ! Mä en tykkää, että se menee johonkin ihan tyhmään työhön!

Se työ kuulostaa tosi hyvältä. Kiva duuni, hyvät työajat, hyvä palkka. Tää on mainio juttu! Oon tosi ylpee miehestä. <3

Pitääpä muistaa sitten olla tosi hyvää aviopuolisomateriaalia ja siivota joka päivä koko päivä ja tehdä ruoka valmiiksi miehelle, kun se tulee töistä ja pakkohan on leipoa joka päivä ihan simona pullaa! Muuten ollaan ihan huonoja...

Töitä? TÖITÄ?!?! Siis kuka oikeesti myy vapaa-aikansa rahaa vastaan ku joku huora? Ei helvetti nyt oikeesti, ei näin. Ihan vitun pelleilyä leikkiä jotain kunnon kansalaista ja ruveta kapitalismin huoraksi. Valtion marionetiksi. Ei helvetti, toivottavasti se tulee pian järkiinsä.

Pitääks meidän sit oikeesti pärjätä yksin.... ihan yksin... yksin.... yksin..... mä meen piiloon.

Töitä.... Siis eiks se oo joku aikuisten juttu tollanen työ? Ai se ON aikuinen? Niinpä muuten onkin! Mä ihan unohdin.... Ai mekin ollaan aikuisia? NO EI! Mä en oo. Aikuisten elämä on ihan paskaa. Yh!

Ja jos meillä on joku hätä niin sitten voidaan syödä pullaa ja juoda maitoa ja kaikki on tosi hyvin vaikka mies menee töihin. Pullasta tulee hyvä mieli ja sitten kun ollaan syöty pullaa, voidaan vaikka kattoa joku leffa!

Hei ajattelin tässä nyt muistuttaa, että vuosi on sitten 2017. Ollaan ihan turvassa. Nih!

Siis jos toi mies on nyt kunnollinen ja tosi super ja jaksaa kaiken ja on ihan mielettömän upee ja loistava ja täydellinen. Niin pitääks meidänki nyt olla tosi kunnollisia ja tosi supereita ja jaksaa kaikki ja olla ihan mielettömän upeita ja loistavia ja täydellisiä? MITEN??!?

Entä, jos se huijaa eikä mitään töitä saanutkaan......


Tässä nyt sitten ihmetellään, että miten tämä tulee vaikuttamaan lopulta oman pään toimintaan. Hieno juttuhan se on, että mies sai töitä! Mutta osille tätä joutuu varmaan vielä selittämään useaan otteeseen. Elä nyt tällä päällä sitten ;)

Photo credit: Hagens_world via Foter.com / CC BY-NC-ND

Raapale: Me olen (minä olemme)

Tämä on vanha tekstini, jonka kirjoittamisesta on aikaa. Tämän raapaleen yksityiskohdat ovat fiktiivisiä eikä niillä ole tekoa todellisuuden kanssa omalla kohdallani. Vain tunnepuoli ja kokemusääni perustuu aitoon kokemukseen. 

Toivon, ettet kopioi tätä tekstiä omiin tarkoituksiisi. Jos haluat jakaa tämän, linkitä sivustolle. Kiitos!


ME OLEN (MINÄ OLEMME)


Koko ikäni olen ollut erilainen; huono; vääränlainen;

   TRAUMATISOITUNUT!

Hajosin lapsena osiin. Meitä on samassa päässä ja kehossa seitsemän. Me olemme minä. 

Miksi?

– Koska minun setäni on pedofiili.

Olen ravannut ikäni terapeuteilla. En luota heihin. Me emme luota heihin. He haluavat tehdä minusta yhden. Minä en halua olla yksi. 

Pelkään hajoavani, jos me lakkaamme olemasta. Minä en osaa käsitellä tätä kaikkea yksin.

Et voi ymmärtää ellet ole itse samanlainen. Sinulle on normaalia olla yksikössä ”minä”. Me olemme yhdessä yksi. Me olemme yhdessä kokonaisuus; minä, me, olen, olemme. 

Me olen. Minä olemme. 

Rintamana maailmaa vastaan; 

KAIKKI YHDEN JA YKSI KAIKKIEN PUOLESTA!


© K. Pääkkönen (teksti)
Photo credit: The Magic Tuba Pixie via Foter.com / CC BY

"Miltä se tuntuu?"

Miltä tuntuu, kun mieli on pirstaloitunut ja yhden minän sijasta on me? Miltä tuntuu, kun tietää mielensä toimivan hyvin eri tavalla kuin sen pitäisi toimia? Miltä tuntuu, kun ei ole tervettä, suhteellisen muuttumatonta identiteettiä?

Minulta kysytään usein, että miltä tämä kaikki tuntuu. Voidakseen tietää, kuinka eri tavalla oma sairas mieli toimii, pitäisi olla ensin käsitys siitä, miten terve mieli toimii. Olen saanut jonkinlaisen kuvan muodostettua. Silti on vaikeaa erotella, mikä kaikki minussa toimii eri tavoin kuin terveiden ihmisten mielissä. Mikä on minulle normaalia ja arkista, ei ole sitä suurimmalle osalle ihmisiä. Mikä on muille normaalia ja arkista, on minulle kaukaista -jotakin, mitä ihailen suuresti.

Mutta miltä vaikea dissosiaatiohäiriö sitten oikeastaan tuntuu?

Se tuntuu siltä, että joudut tekemään varasuunnitelman varasuunnitelman varasuunnitelman, jotta voit olla edes puoliksi varma, ettet ryssi suunnitelmaasi.

Se tuntuu siltä, että voidaksesi tehdä jotakin tärkeää, joudut ensin neuvottelemaan osiesi kanssa, miksi se on tärkeää ja mitä hyötyä on tehdä tämä tärkeä asia sekä minkä palkinnon kukin osa voisi saada, jos tämä tärkeä asia hoidetaan.

Se tuntuu siltä, että kuuntelet toisinaan lastenlauluja vain pitääksesi päänsisäiset lapset tyytyväisenä, koska et jaksa alkaa riitelemään. Tiedät, että joustamalla nyt, sinä voit pitää pääsi myöhemmin jossain tärkeämmässä asiassa.

Se tuntuu siltä, että perustelet itsellesi kerta toisensa jälkeen, että nykyhetkellä ei ole mitään tekoa menneisyyden kanssa ja että olet juuri nyt turvassa, vaikka elätkin hengenvaaraa läpi siksi, että ovikello sattui soimaan/olet menossa nukkumaan/joku ei vastaa puhelimeen/keksi tähän jokin arkinen asia.

Se tuntuu siltä, että toisinaan pysähdyt miettimään, onko ydinminä kuitenkaan ydinminä vai onko sivupersoona kenties kuitenkin enemmän ydinminä kuin ydinminä.

Se tuntuu siltä, että eleesi ja äänenpainosi, pukeutumistyylisi, musiikkimakusi, ideologiasi, ajattelutapasi, mielialasi, nimesi, ikäsi ja sukupuolesi vaihtuu sekunneissa - sekä useasti päivässä.

Se on sitä, että toisinaan unohdat, mikä viikonpäivä on, mikä vuosi nyt on, kuka olet, kenen kanssa ja mitä olet tekemässä.

Se on sitä, ettet kykene muistamaan omaa elämääsi juurikaan. Et muista historiastasi yksityiskohtia, mutta et muista lähipäivistäkään juuri mitään. Joudut kysymään läheisiltäsi, mitä olet tehnyt kuluneen viikon aikana. Joudut varmistamaan läheisiltäsi, oletko kenties jo syönyt tai mitä tarkalleen ottaen teit kolme tuntia sitten.

Se tuntuu siltä, että varoitat elämäsi tärkeitä ihmisiä siitä, että voit halvaantua, muuttua mykäksi tai saada kouristuksen kesken tapaamisen, mutta siitä ei tarvitse hätääntyä, koska se menee ohi itsestään.

Se tuntuu siltä, että joudut tekemään pomminvarman suunnitelman, miten saat itsesi fyysisesti hoitokäynnille ja joudut miettimään, miten estät persoonia estämästä hoitoasi. Miten estät osia estämästä puhumista tai paikalle menemistä. Miten selität, ettei mikään muu syy ole pätevä syy jäädä pois hoitokäynniltä kuin sairaalaan joutuminen. Ja voidaksesi sitoutua hoitoon, huomaat lopulta sen tarkoittavan, että otat illalla unilääkkeitä, aamulla kahvinjuonnin ohessa nappaat hiilitabletteja stressivatsan rauhoitteluun, kuljet matkan taksilla ja pidät rauhoittavat lääkkeet lähellä, estät itseäsi juoksemasta karkuun odotushuoneessa ja pakotat itsesi puhumaan hoitokäynnillä. Kaiken tämän lisäksi tarvitset saattajan, jotta varmasti pääset edes paikalle.

Se tuntuu siltä, että kun olet iloinen, olet aina ollut iloinen. Kun olet masentunut, olet aina ollut masentunut. Kun olet ahdistunut, olet aina ollut ahdistunut. Ja silti mielentilasi muuttuvat laidasta laitaan muutamassa sekunneissa useasti päivässä eli et ole koskaan mitään kovin pitkään ja silti tunne tullessaan on mielestäsi aina ollut sama, on nytkin sama ja tulee aina olemaan sama.

Se tuntuu siltä, että mietit, kumpi on pahempaa; se, että ihmiset pitävät sinua töykeänä ja epäkohteliaana ja omituisena, vai että he pitävät sinua kiehtovana friikkisirkuksena, mutta ymmärtävät, mistä kaikki omituisuutesi, töykeytesi ja epäkohteliaisuutesi (sekä muuttuvat mielentilasi, ristiriitaiset puheesi jne.) johtuvat.

Se tuntuu siltä, että et uskalla suunnitella juurikaan yhtään mitään, koska voit sekunnin päästä vihata juuri sitä asiaa, jonka hetki sitten löit lukkoon intoa täynnä.

Se tuntuu kipeältä, tuskalliselta, epätoivoiselta, pelottavalta ja hengenvaaralta. Se tuntuu kuin hukkuisit. Se tuntuu, ettet selviä. Se tuntuu siltä, ettei missään ole järkeä. Se tuntuu sekavalta, kaoottiselta. Ja silti se ei tunnu miltään. Se tuntuu turtuneelta, se tuntuu puutuneelta, se tuntuu unelta, illuusiolta. Se tuntuu kirjalta (oma elämäsi), se tuntuu elokuvalta. Se tuntuu siltä, ettei se tunnu miltään. Ja silti se tuntuu myös kiinnostavalta. Se tuntuu hauskalta. Se saa sinut nauramaan. Se kutittaa vatsaa. Se kuplii. Se tuntuu kiroukselta, ei-miltään ja taivaan lahjalta. Se tuntuu miltä tahansa milloin tahansa ja missä tahansa.

Se tuntuu siltä, että päässäsi on puuroa.

Se tuntuu siltä, ettei sinulle ole päätä lainkaan. Tai kehoa. Tai ettet oikeastaan ole edes olemassa. Miten on mahdollista, että muut näkevät sinut silti?

Se tuntuu siltä, että kävelet päin seinää, koska unohdat seinän olevan olemassa tai ettet pääse siitä läpi, koska kehosi on edelleen olemassa. 

Se tuntuu siltä, että teet itsesi kanssa sopimuksia ja kompromisseja joka asiassa. Kyllä, joka asiassa.

Se tuntuu siltä, että elät sumussa elämääsi, jossa oikeastaan olet vain tarkkailija etkä kokija.

Se tuntuu siltä, ettet tajua mistään mitään, et tiedä, mitä sinulle on tapahtumassa, et tiedä, miltä sinusta tuntuu, et tiedä yhtään mistään yhtään mitään. Ja silti seuraavassa hetkessä kaikki on jälleen kirkasta ja sinulla on hyvä tatsi asioihin ja kaikki on taas hyvin.

Se tuntuu siltä, että joudut vakuuttelemaan itsellesi, että sinulla on lupa olla olemassa. Ja että sinulla on lupa olla sinä. Tai me. Tai joku muu. Kaikki on sallittua; ole vaikka majava!


Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta lopetan sen kysymykseen, joka kiehtoo minua ja saa minut uteliaaksi.

Miltä tuntuu olla terve?


Onko sinulla mielessäsi kysymys, jonka haluaisit esittää minulle liittyen dissosiaatiohäiriöisen ihmisen kokemusmaailmaan? Otan vastaan kysymyksiä ja vastaan niihin oman jaksamisen puitteissa. En kaikkiin kysymyksiin ehkä edes osaa vastata, mutta yrittää tietenkin voin. Jätä kysymyksesi kommentteihin!


(Photo credit: tomswift46 ( Hi Res Images for Sale) via Foter.com / CC BY-NC-ND)

Heitän sinut kohta roskikseen: Tuhat tunnetta

Tämä runo kuuluu kokonaisuuteen, jonka nimi on Heitän sinut kohta roskikseen. Jokainen runo kuvaa elämää dissosiatiivisen identiteettihäiriön tai dissosiaatiohäiriön kanssa. Kuvaan runoissani omaa kokemustani ja aitoja tunteita. En kaunistele, mutten myöskään mässäile. Joskus runoihin saa talletettua enemmän tunnetta kuin pidempään tekstiin. Toivottavasti lukijat saavat näistä runoista irti ensisijaisesti ymmärrystä ja/tai tukea omaan tilanteeseensa.

Ethän varasta runoani? Jos haluat jakaa tämän voit tehdä sen linkittämällä. Kiitos!

Tuhat tunnetta

Kun olemme,
       eivät muut huomaa.
He näkevät kehon,
eivät mieltä, joka on 
       MEIDÄN! 

Kunpa avaisivat mielensä,
Kunpa avaisivat sylin, ja
hymyillen sanoisivat;
       minä hyväksyn.

Miltä tuntuisi olla yksin mielessä?
       Minä uskon, etten tottuisi siihen. 

Sinä olet Yksikkö, 
              olet aina ollut.
Minä olen Monikko, 
              olen aina ollut. 

Ja vaikka olen yksinäinen;
en koskaan ole yksin.
       En koskaan.
              En koskaan.
       En koskaan.
Me olen Minä. 

Ja. Sinä. Olet.
Normaali.
       Terve. 
Onnellinen. 

Me. Olemme. 
Epätavallinen.
       Sairas.
Onnellinen.

Surullinen.
                     Vihainen.
     Iloinen.                              Pelokas.
           Toiveikas.                              Masentunut.
                             Luovuttanut.
Syyllistetty.

       SAMANAIKAISESTI!



© K. Pääkkönen



(Ethän varasta runoa julkaistavaksi! Tämän runon tekijänoikeudet ovat kirjoittajalla (K. Pääkkönen). Jos haluat jakaa runon; linkitä, älä kopioi)

Tuhertelua: Varjo

Puran itseäni usein piirtämällä tai maalaamalla. Maalaan ja piirrän omaksi ilokseni ilman tavoitteellisuutta. Tiedän, että on olemassa paljon minua parempia maalareita ja piirtäjiä. Minäkin varmasti voisin oppia käyttämään välineitä ja tekniikoita hyödykseni. Mutta minä en jaksa opetella. Minä en vain jaksa.

Vaikka tiedostan nämä asiat, se ei estä minua julkaisemasta joitakin kuvallisia tuotoksiani tässä blogissa. Tämän blogin tarkoitus on pyrkiä kuvailemaan elämää dissosiaatiohäiriön kanssa. Mielestäni kuvalla voi kertoa paljon, vaikkei se olisikaan ammattimaisesti toteutettu vaan amatööritasoa.

Tämän maalasin, kun halusin purkaa tunnetilani paperille. Kuka minä olen, jos jokainen naamari, jokainen osa ja jokainen suojamuuri revitään alas? Kuka on se henkilö, jota mieli suojelee nerokkaalla järjestelmällään. Kuka minä olen?

En ehkä saanut vastausta kysymyksiini, mutta sain maalattua paperille sen, että minusta tuntuu kuin olisin elävä kuollut, pelkkä haamu ja häivähdys ihmisestä. Varjo.

Heitän sinut kohta roskikseen: Kuka tänään olen?

Tämä runo kuuluu kokonaisuuteen, jonka nimi on Heitän sinut kohta roskikseen. Jokainen runo kuvaa elämää dissosiatiivisen identiteettihäiriön tai dissosiaatiohäiriön kanssa. Kuvaan runoissani omaa kokemustani ja aitoja tunteita. En kaunistele, mutten myöskään mässäile. Joskus runoihin saa talletettua enemmän tunnetta kuin pidempään tekstiin. Toivottavasti lukijat saavat näistä runoista irti ensisijaisesti ymmärrystä ja/tai tukea omaan tilanteeseensa.

Ethän varasta runoani? Jos haluat jakaa tämän voit tehdä sen linkittämällä. Kiitos!


Kuka tänään olen?

Musta-aukko mielessä,
       kehoni itseni marionettina.
Kuin känninen taiteilija
       krapulassaan ei muista.

Olinko se minä?

(Sinä se olit.)
(Mä se olin.)
(Vitun urpot, se olin minä!)

Kuinka sen hahmottelisin,
       haluaisimme ymmärrystä.
Olen ulkopuolinen
       epäoman pääni uumenissa.

Sinulla on yksityinen mieli,
      minulla kymmeneniä VIP-jäseniä.
Tappelemme tilasta.
Tappelemme kehosta.

(Mä haluan esille!)
(Se on mun vuoro.)
(Tapa itses!)

Se olen minä,
vaikka se on ei-minä!
       Me olemme;
       EI YKSIN!

Onko se jyskyttävää kipua
vai uuniikki käsintehty lahja?
Se on kipristelevän kiehtovaa
ja ärhentelevän turhauttavaa.

(Mä tahdon tanssia!)
(Mä en yhtään tykkää susta!)

Kolme A:ta on aggressio,
antaumus ja haha aprillia!
Menkää lapset nukkumaan;
       teinit tahtoo ryypätä.
Ja Itsemurha rauhoitu;
       sinä et omista tätä kehoa!

(Sä olet ääliö!)
(Toi täti pelottaa mua...)

Entten tentten, kuka saa
seuraavaksi valita.
       Mitä puetaan päälle.
       Mitä harrastetaan.
       Mitä tunteita koetaan. 
       Mitä muistoja muistetaan. 
       Mitä sukupuolta ollaan.
       Mitä ikää edustetaan.

MILLÄ NIMELLÄ ITSEÄMME KUTSUTAAN!




© K. Pääkkönen


(Ethän varasta runoa julkaistavaksi! Tämän runon tekijänoikeudet ovat kirjoittajalla (K. Pääkkönen). Jos haluat jakaa runon; linkitä, älä kopioi)

Tietoa

Tälle sivulle pyrin kokoamaan mahdollisimman kattavasti luettavaa, katseltavaa ja tutkittavaa dissosiaatiohäiriöiden ja traumojen ympäriltä. Jos tiedät hyviä linkkejä tai kirjoitat blogia liittyen traumaan tai dissosiaatiohäiriöihin, vinkkaa ihmeessä minulle niin liitän linkin sivustolle.

(Tämä sivu on pahasti kesken)

KIRJOJA:

- Anssi Leikola: Katkennut totuus

- Suzette Boon, Kathy Steele & Onno van der Hart: Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen : Taito-ohjelma potilaille ja terapeuteille

- Marika, Olivia, Miranna - Viisi naista, sata elämää

- Flora Rheta Schreiber - Sybil (kiistelty, tositapahtumiin (?) perustuva romaani)

LINKKEJÄ:

http://dissociation.fi/

http://www.traumaterapiakeskus.com/

http://traumajadissosiaatio.fi/

Photo credit: Veronique Debord via Foter.com / CC BY-SA

Kuka yleensä olen?

Olen kokonaisuus, olen me.

Olen hetken minä, kunnes sekunnin päästä olen eri minä.

Olen nainen, mutta toisinaan mies tai muunsukupuolinen tai täysin sukupuoleton.

Olen elossa, mutta olen joskus kuollut.

Olen ehjä, mutta vain sirpaleena, sillä kokonaisuus on rikki.

Olen aktiivinen, mutta toimintakyvytön.

Olen hullu, mutta silti täysjärkinen.

Olen onnellinen, mutta haluan kuolla.

Olen ahkera, mutta laiska.

Olen sosiaalinen erakko.

Olen kaunis ja näytän hirveältä.

Olen tyytyväinen itseeni, jos en ole tyytymätön itseeni.

Olen lahjaton ja lahjakas.

Olen viisas tyhmä.

Olen joskus aikuinen, joskus teini, joskus lapsi ja joskus vampyyri.

Rakastan itseäni vaikka vihaan itseäni.

Harrastan mitä tahansa, mutten mitään.

Osaan vaikka mitä, vaikken osaa mitään.

Rakastan nukkumista, mutta vihaan nukkumista.

Rakastan ruokaa, vaikka vihaan syömistä.

Pidän ihmisistä paljon, paitsi jos en juuri sillä hetkellä pidä ihmisistä.

Rakastan elämää, vaikka vihaan elämää.

Kuka siis olen? 

Minä en tiedä. Minulla ei ole aavistustakaan. Tarraudun minäni sirpaleeseen ja olen mielummin ehjä palanen kuin rikkinäinen kokonaisuus. En muista omaa elämääni kovin hyvin tai muistan sen eri tavoin riippuen siitä, kuka olen juuri sillä hetkellä. Olen mitä tahansa ja silti en ole mitään.

Minulta on viety identiteetti. Minä olen monta ja silti en koskaan ole kukaan.

Blogi

Tämä on blogi, jonne kokoan ensisijaisesti taidettani liittyen häilyvään minä-kokemukseeni. Saatan kirjoittaa joskus muutakin. En ehkä kirjoita kovin aktiivisesti tai säännöllisesti -- tai voi olla, että päivitän usein. En voi luvata mitään, koska vaihtuva mielenkiintoni ja motivaationi hankaloittaa elämääni muillakin osa-alueilla. Olisi turhaa puhetta vannoa, etteikö se vaikuttaisi blogin kirjoittamiseen tai päivittämiseen.



Photo credit: Phil W Shirley via Foter.com / CC BY-NC-ND