Sekavaa sepustusta: Kun päässä on hälinää ilman punaista lankaa

Joskus päässäni on hirveä meteli, josta ei saa mitään otetta. Toisinaan persoonallisuuksilla on ihan järkevää asiaa ja ne muodostavat ihan ymmärrettäviä lauseita, joista saa kiinni, että mikä se pointti siellä kaiken höpötyksen taustalla on. Ja joskus taas juttelu on niin päällekäistä ja sekavaa, että siitä ei saa mitään otetta. Tässä on ote siitä, miltä päässäni juuri nyt kuulostaa. Kuten huomaatte, ei juurikaan saa kiinni siitä, mitä asiaa kenelläkin on, koska persoonallisuudet puhuvat toistensa päälle ja keskeyttävät toisensa jatkuvasti. Näissä tilanteissa annan persoonallisuuksien höpöttää.

Huomautan vielä sellaisen yksityiskohdan, että en varsinaisesti "kuule" tätä keskustelua. Kuvaavin sanallistaminen tälle on "äänetön ääni". Eli päähäni ilmestyy vuoropuhelua, jota voin seurailla ja johon voin osallistua tai olla osallistumatta. Usein tiedän, kenen kanssa keskustelen, mutta jos päässäni on holtiton ja sekava keskustelu, kuten nyt, en saa välttämättä kiinni siitä, kuka puhuu ja mitä. Tämän kirjoitin sitä mukaa kuin vuoropuhelu päässäni eteni..


Okei eli mikäs nyt on hätänä? Sana vapaa!

Paskaa musiikkia

Ei oo tää on ihan jees

Nojoo, hiljaisuus olis parempi

Vittu…. Idiootti

Mä en jaksa, mä en jaksa.

Pitäiskö tehä jotain?

Niinku mitä me muka tehtäis?

No siivotaan vaikka

EI

Mä haluun maalata…

Ei vaan piirretään.

Siivotaan

EI

Lenkille?

EI

Mites toi suihku?

Just käytiin

Ahaa…

Pää kiinni siellä perällä

Helvetin vittu…

Mä haluaisin tanssia vaikka?

Jos jonkkailtais noilla devileillä hetki?

Saatanan pelle, se on hippiharrastus…

No sytytetään ne tuleen?

Ei niitä saa tuleen…

Polttaisit sitäpaitsi ittes.

Ahaa.

No joo… Nälkä?

En jaksa syödä, myöhemmin.

Okei…. Jano?

Plääääääh…

Ja vuosi on sitten 2017

Joo

JOOJOOJOOJOOJOO

helvetti…

Miks sä kirjotat tän kaiken?

Koska mä haluan muistaa tän…

Ainii.

Okei, ei siinä mitään. Ammutaanko vähän?

Ei jaksa, ei jaksa, ei jaksa.

Pää kiinni.

Vittu….

Hei entä jos kokeltais sellasta juttua, että joku sais puhua vähän pidempään hetken, että tulis niinku asiaki sanottua eikä vaan tollasia lyhyitä pätkiä?

Pää kiinni.

Njääh. Helvetti.

Okei, ei hätää. Me handlataan tää

Mikä?

No TÄÄ

Ei meillä oo mitään hätää, hei c’mon!

Ylireagointia ohhoijaa

Blaablaablaa

Hei nyt vittu, tää on ihan kaaos.

HILJAA

Okei okei. No niin. Mitä me siis tehdään?

Ei mitään, ei jaksa.

Vähän voisin kyllä ampua…

EI

Entä jos käytäis suihkussa?

Just käytiin… Eilen..

No entä jos--

EI, usko jo!

Laiska

ADHD

Rennosti, nonii, tasataas hetki taas. EI paniikkia.

Mitä vitun paniikkia?

Rommia?

EI

Hei haloo? Sä oot ihan pimpelipompeli. Rauhotu!

En oo hullu.

Keho katoaa, missä keho?

Keeeehoooo keeehoooo?

No on se vielä siellä. Urpo.

Voi hallelujah vittu saatana

Pliis?

Ei nyt, ei nyt, ei nyt.

Ja sinä pidät pääs kiinni!

Joojoojoo….

Hah, aika koominen sepustus sulla… ehhehhee

Ja sitten muksislaulu!

EI

No voi jee….

Ei tässä nyt… Miks me puhutaan päällekäin?

HILJAA

Okei okei…

No niin.

Okei, joko ollaan normaaleita? Ai ei… no pahus.

Lallallallalalalalalalalala

PÄÄKII

pliis. Skarppia nyt?

Mä en jaksa…

Jaksat silti.

Joo, niin jaksan.

Noniin, voisko tän jo lopettaa?

Miks?

No just si-

PÄÄ KIINNI

Tässä ei oo mitään järkeä.

BOBOBOOOM

paskaa musiikkia….

Joo…

No joo…

Okei, mun vuoro valita!

Eiku annat nyt vaan olla ton.

Ei kuunnella mitään?

Hiljaa idiootti

Tässä ei oo mitään tolkkua

Tarviiks olla?

No… joo?

Kontrollifriikki…

Ei mitään hätää vuosi on--

--2017 JOOJOO

Okei, riittiks?

Joo.

(todellisuudessa tää sama epämääräinen meteli jatkuu päässäni edelleen ilman tolkkua. Toivon tässä käyvän niin, että kun persoonallisuudet hetken saavat puhua päällekäin päättömyyksiä, tapahtuu jossakin kohtaa efekti, että keskustelu saa hieman järkevämmän ja selkeämmän rakenteen. Sitä odotellessa...)

"Näkyykö se ulospäin?"

Eräs ihmisiä kiinnostava kysymys tuntuu olevan, että näkyykö dissosiatiivisen identiteettihäiriön tyylinen vaikea dissosiaatiohäiriö ulospäin. Ihmisiä usein kiinnostaa tietää, huomaavatko muut persoonallisuuden vaihdoksen. Se on mielenkiintoinen kysymys, johon on jälleen hieman haastavampaa vastata kuin miltä voi aluksi vaikuttaa. Yritetään silti!

Jo ennen tietoa siitä, että minun elämääni vaikeuttaneella asialla on nimi, kuulin satunnaisesti lausahduksia, kuten:

"Aivan kuin sinulla olisi useita toisistaan eroavaa ihmistä samassa paketissa!" tai
"Olet joskus aivan erilainen kuin yleensä!"

Näitä lausahduksia kuulin eniten ystäviltäni, mutta muistan ainakin kerran erään kurssinvetäjän ihmettelevän, miten voin olla niin monipuolinen, että melkein kuin olisin useampi ihminen samassa kehossa. Tämä oli aikaa, jolloin itse olin täysin hukassa sen kanssa, kuka oikeasti olen. Tunsin, että on kaksi identiteettiä, joista en tiedä ollenkaan, että kumpi on todellinen minä. Vastaus näin jälkikäteen on: ei kumpikaan. Molemmat tilat olivat sivupersoonia ja itse olen aivan erikseen.

"Kumpi minä olen? Tuo hippi, joka rakastaa rauhaa ja jonka mielestä kaikki on ihanaa ja joka on tasapainossa, vai tuo punkkari, joka vihaa kaikkea ja kaikkia ja joka voi todella huonosti?"

Yleisesti kuitenkin sanoisin, että ei; muutos ei enimmäkseen näy ulospäin siinä mielessä, että kukaan osaisi arvata, miksi olen toisinaan erilainen kuin mihin on totuttu. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että harva osaa edes epäillä kenelläkään minkäänlaisia sivupersoonia, joten erilaiset heilahtelut laitetaan loogisemmin mielialojen piikkiin.

"Tuo nyt vaan on vähän tuollainen outo taiteilijatyyppi, josta ei aina ihan selkoa ota. Mielialat sillä heittää ääripäästä toiseen sekunneissa ja joskus se on ihan ihmeellinen sekasotku, mutta eikö noi taiteilijat nyt yleensä ookin vähän kummaa sakkia?"

On otettava myös huomioon, että ainakaan omat persoonallisuuteni eivät ole aina aktiivisesti esittäytyneet omalla nimellään tuntemattomille tai tutuille. Joskus satunnaisesti persoonallisuus on elänyt omaa elämäänsä omalla nimellään, mutta tästäkin on muistissa vain yhden persoonallisuuden oma rinnakkaiselämä, joka ilmeni siten, että tuntemattomat ihmiset tunsivat minut väärällä nimellä. Blackouttien aikana on myös aivan mahdollisesti persoonallisuudet eläneet omaa elämäänsä, mutta tietooni ei ole kantautunut sen enempää hämminkiä näistäkään.

"Huono muistihan tolla tuntuis olevan, kun se vaikuttaa ihan siltä, ettei sillä ole hajuakaan, kuka minä olen, vaikka ollaan kyllä juteltu tosi usein ja vietettiin eilenkin koko ilta yhdessä."

Onhan minulla erilaisia ylimitoitettuja reaktioita, joista kärsin traumaa muistuttavissa tilanteissa. Reagoin niihin, kuten alkuperäisessä traumatilanteessa olisi ollut sopivaa, mutta nykyhetkessä ne usein ovat vähintäänkin ylireagointia. Ja sellaisena uskon muiden ne myös ottavan; ylireagointina, epävakautena, impulsiivisuutena jne. En usko, että näitä reaktioita osaisi tunnistaa minkäänlaiseksi mielensisäisen puolustusjärjestelmän aktivoinniksi tai sivupersoonallisuuksien reaktioiksi, ellei pohjalla ole ennestään tietoa tästä häiriöstä ja sen ilmenemismuodoista.

"Taas toi sai jonkun ihmeellisen kohtauksen ihan mitättömästä asiasta. No on kyllä epävakaa ihminen. Opettelis vähän hallitsemaan noita reaktioitaan. Itsehillintää sillä ei tunnu olevan sitten yhtään. Ihan holtiton tapaus. Huh!"

Vaikka lähtötilanteessa persoonallisuuksien näkyminen ei ole niinkään havaittavissa, ainakin itse olen tätä sairautta salliessani antanut myös persoonallisuuksien näkyä ja erottua. Olen irrottanut ne kauemmas itsestäni ja antanut niiden tulla nähdyksi ja ns. olla olemassa. Olen siis työntänyt niitä kauemmaksi itsestäni, jotta voin paremmin havaita, että kuka on kukin ja millaisia persoonallisuuksia itsestäni oikeastaan onkaan lohjennut. Tätä voisi kuvata myös tutustumisprosessina. Tutustun jokaiseen minäni sirpaleeseen ja opettelen erottamaan ne tosistaan.

"No nyt se sano mulle, että sillä on jotain sivupersoonia?! Ja että niillä on nimet ja että se on ruvennu tutustumaan niihin päänsä sisällä. Siis mitä ihmettä tää nyt on? Kaveri juttelee päässään asuville henkilöille, ei tää nyt ihan terveeltä meiningiltä kuulosta. Joko saa huolestua?"

Omalla kohdallani tämä on aiheuttanut sen, että persoonallisuudet on helpommin havaittavissa. Siltikään niitä ei voi havaita kunnolla, jos ei osaa katsoa. Olen melko avoin tästä lähipiirilleni sekä ystävilleni. Olen melko näkyvästi sairas ja itselleni se tuntuu sopivan. Koska hyvin moni osaa tarkastella minussa myös persoonallisuuksien vaihtumista, he myös sen voivat huomata. Jos tietää mitä etsii, on helpompi löytää.

"No kieltämättä toi kaveri kyllä on aina ollut vähän sellainen muuttuva ja outo. Ja nyt kun se on kertonut tästä niin kyllähän mä noita vaihdoksia oikeestaan huomaankin. Tuttuja on noi kaikki "sivupersoonat", jotka se on nyt nimennytkin mulle. Kyllähän mä kaikki noi oon tavannu ennenkin, mutta en tiennyt, että ne on mitään erillisiä persoonia!"

Persoonallisuuksilla on erilaisia käyttäytymismalleja, erilainen olemus ja erilaiset mielentilat. Niillä on erilaiset eleet, erilainen puhetapa ja erilainen elämänfilosofia. Niillä on erilainen musiikkimaku, erilaisia kiinnostuksen kohteita, erilaiset heikkoudet ja erilaiset vahvuudet. Osa persoonallisuuksista on sen verran irrallisia ja eriytyneitä, että ne menisivät melkein omista erillisistä, kokonaisista ihmisistä. Melkein, muttei ihan, koska kukaan meistä ei ole kokonainen, joten kukaan meistä ei lopulta voi kuitenkaan toimia yksin kuten kokonainen ihminen toimisi. Jokaiselta persoonallisuudelta - vahvaltakin - puuttuu taitoja, jotka kokonaisella ihmisellä on luonnostaan. Eli jokainen pala on vajavainen versio hyvin toimivasta, kokonaisesta persoonasta. Voisi sanoa, että jokainen persoonallisuus on rajoittunut. Ammattilaiset käsittääkseni sanovat, että kaavamainen tai kankea.

"No kieltämättä tää selittää, että miksi toi kaveri on ensin ihan masentunut ja kuuntelee jotain räkärokkia ja sitten sekunnin päästä saa virtapiikin, pistää bassoboom-boomit soimaan ja on meininki ihan katossa. Outoa kyllä, että en oo koskaan ennen tajunnut, että toi ihminen onkin monta! Miten se on onnistunut salaaman tän kaiken?"

Vaikka palaset toimivat omina yksiköinään, olemme silti kokonaisuus ja sillä tavoin täydennämme toisiamme. Olemme siis kaikki kuitenkin saman minän eri palasia, jotka nyt vain sattuvat olemaan toisistaan hyvin erillään. Nämä palaset sitten elelevät samassa päässä ja kehossa. Nykyään olen saanut pakettia hallintaani, joten kaikki palaset tekevät enimmäkseen yhteistyötä eivätkä sooloile jokainen omiaan. Polkuni on kuitenkin vielä pahasti kesken enkä ole lähellekään terve.

"Toi selittää jotain, että se ei voi vaan heivata niitä persoonallisuuksia menemään ja alkaa elämään normaalisti. Siis mitä, miksei muka? Eikö se olisi helpompaa, kun sanois niille persoonille, että hus menkää pois. Selittää jotain, että ei se voi minän palasia heittää menemään, kun heittäis samalla ison osan minäänsä pois - ja se on kuulemma mahdotontakin. Nyt en kyllä ymmärrä tätä..."

Alkuperäiseen kysymykseen vielä palatakseni sanon, että todennäköisesti et tunnistaisi vaikeasta dissosiaatiohäiriöstä kärsivää ihmistä sellaisen kohdatessasi. Toisaalta, jos lähipiirissäsi sattuisi olemaan vaikeasta dissosiaatiohäiriöstä kärsivä ihminen, joka kertoisi sinulle avoimesti sairaudestaan, oppisit katsomaan tarkemmin ja silloin todennäköisesti oppisit huomaamaan vaihdokset.

"No en oo kyllä koskaan ajatellut, että tolla mitään erillisiä persoonia olisi. Vähän tyhmä olo kyllä nyt, kun mä näänkin tän kuvion ihan selkeenä. Miksi en aikaisemmin tajunnut? Toi kaverihan ihan selvästi muuttuu sitä mukaan, kun persoonallisuus vaihtuu."

Tai ehkä olet tavannut jo jonkun, joka on toisinaan niin erilainen versio itsestään, että tuntuu kuin hän olisi useita ihmisiä. Tai kenties tunnet dissosiaatiohäiriöisen, joka on "aivan tavallinen ja elää normaalia arkea" (todennäköisesti olet törmännyt hänen vahvaan suorittavaan puoleensa, joka toimii arjessa normaalisti, mutta kotona romahtaa). Me olemme erilaisia ja meillä on erilainen polku myös sairastamisen suhteen.

"Mä tunnen kyllä yhden toisenkin, joka sanoo, että sillä on joku dissosiaatiohäiriöjuttu. Mutta ei se ainakaan oireile yhtään tollein! Kumpikohan tässä nyt valehtelee? Voiko sama sairaus muka olla noin erilainen eri ihmisillä? Tää menee nyt kyllä jo ihan yli hilseen..."

Vahva arvaukseni on kuitenkin, että vaikeasta dissosiaatiohäiriöstä kärsivän ihmisen lähipiiri, tai vähintäänkin henkilö itse, on aina tiennyt, että jotakin on eri tavalla ja jokin ei toimi normaalisti. Tälle kaikelle on kuitenkin vaikeaa saada nimeä. Itse elin 24 vuotta ilman aavistakaan siitä, mikä kumma minua vaivasi. Nyt, kun viimeinkin tiedän nimen kaikelle, aion ottaa siitä kaiken ilon irti.


Onko sinulla mielessäsi kysymys, jonka haluaisit esittää minulle liittyen dissosiaatiohäiriöisen ihmisen kokemusmaailmaan? Otan vastaan kysymyksiä ja vastaan niihin oman jaksamisen puitteissa. En kaikkiin kysymyksiin ehkä edes osaa vastata, mutta yrittää tietenkin voin. Jätä kysymyksesi kommentteihin!Photo credit: (M.E) Morgan via Foter.com / CC BY-NC-ND

Heitän sinut kohta roskikseen: Muistiaukkoja

Tämä runo kuuluu kokonaisuuteen, jonka nimi on Heitän sinut kohta roskikseen. Jokainen runo kuvaa elämää dissosiatiivisen identiteettihäiriön tai dissosiaatiohäiriön kanssa. Kuvaan runoissani omaa kokemustani ja aitoja tunteita. En kaunistele, mutten myöskään mässäile. Joskus runoihin saa talletettua enemmän tunnetta kuin pidempään tekstiin. Toivottavasti lukijat saavat näistä runoista irti ensisijaisesti ymmärrystä ja/tai tukea omaan tilanteeseensa.

Ethän varasta runoani? Jos haluat jakaa tämän voit tehdä sen linkittämällä. Kiitos!

Muistiaukkoja

Sinä yrität piilottaa minut,
       En halua piileskellä. 
Minä nappaan vallan.
       Ryöstän sinun kehosi. 

Minun kehoni.
       Se on myös.
Minun. 
       Oma.
              KEHONI!

Sinä panikoit, pelkäät,
       et tunne minua vielä...
       ..kään.
Sinä haluaisit kontrolloida,
       mutta sinä et osaa.

Minun kontrollini,
       Se on joskus.
Minun. 
       Vuoroni.
              KONTROLLOIDA!

Paniikkisi naurattaa minua,
       olet säälittävä.
Sinä luulit jo, etkö luullutkin;
       luulit päässeesi minusta. 

Mutta minä olen.
       Minä olen aina.
Olen. 
       Täällä. 
              AINA!

Sinä pelkäät muistamattomuutta;
       minä muistan puolestasi. 
Anna minulle aikaa ja tilaa;
       minä annan sinulle muistisi. 

Mieti kuitenkin tarkkaan;
       HALUATKO
              SINÄ
       TODELLA
                     MUISTAA?!



© K. Pääkkönen

(Ethän varasta runoa julkaistavaksi! Tämän runon tekijänoikeudet ovat kirjoittajalla (K. Pääkkönen). Jos haluat jakaa runon; linkitä, älä kopioi)

Se oli sitten maanantai : Täydellinen romahdus ja kontrollin menetys

Joskus vointi menee niin huonoksi, että täytyy lähteä päivystykseen. Niin kävi eilen. Olin monta päivää ollut jaksoittain sekava ja saanut paniikkikohtauksia. Eilinen oli kuitenkin täydellinen katastrofi. 

Pääni alkoi reistailemaan jo tunnin päästä heräämisestä ja totesin pian, että olen sänkypotilas. Ei puhettakaan, että olisin uskaltanut liikkua asunnossani (jossa olin yksin) kuin nipin napin tupakalle ja vessaan. Muuten vapisin sängyssä ja yritin estää päätäni leviämästä.

 "Et ole sekoamassa, vaikka kaikki raajat ovat liian suuria ja painavia sekä liian lihallisia. Ei haittaa, vaikka ilma tuntuu liian paksulta hengitettäväksi, hengitä vaan rauhassa. Ei haittaa sekään, että maailma on liian suuri eikä sekään, että keho on aivan jättimäisen valtava. Hengittele, ihan rauhassa. Ei ole mitään hätää, et sekoa!"

Tätä jatkui monta tuntia. Välillä olo oli hetken parempi ja kykenin keskittämään huomioni johonkin muuhun kuin kokonaisvaltaisen hirveään olooni. Keskitin huomiotani hengityksen lisäksi nettiartikkeleihin, joita selasin puhelimellani. En muista enää, mitä tuli lueskeltua. Aina jaloilleni noustessani alaraajani tuntuivat niin isoilta ja kömpelöiltä, etten meinannut pysyä pystyssä. Samalla kuitenkin keho tuntui siltä, ettei sitä ole olemassa lainkaan. Olo vaihteli liiallisesta kehotietämyksestä täydelliseen kehon kieltämiseen.

"Nyt keho tuntuu siltä, ettei sitä ole ollenkaan. Apua, missä mun keho on? Irtoanko mä kehosta, minne mä menen kehottomana? Mitä tapahtuu? Mä haluan tuntea, että mulla on keho!"

Keksin jossain vaiheessa, että tarvitsen puristuksen tunteen kehoni ympärille. Puin siis ylleni kotikutoisen binderin, joka on rikki eikä siksi käytössä. Se kuitenkin on edelleen käyttökelpoinen tällaisissa tilanteissa, joissa puristus auttaa tuntemaan oman kehonsa uudelleen. Pitäisi hankkia painopeitto. Korsettikin varmasti ajaisi saman asian.

"Mä tunnen mun kehon nyt ihan normaalisti. Aivan mahtavaa, tää tuntuu hyvältä. Ihanaa. Nyt voin lenkittää koirankin, jes!"

Rauhotuin binderin avulla sen verran, että läksin ripeästi koiran kanssa lenkille, kun tuntui vielä siltä, että pystyn sen tekemään. Kipinkapin ulos ja lenkkiä talon lähellä, jotta pääsisin nopeasti kotiin, jos vointi romahtaisi. Ei romahtanut, vaan lenkki sujui mukavasti, vaikkakin lyhyellä kaavalla.

"Se meni hyvin eli yks huoli vähemmän. Pysyin aika hyvin kasassa eli en seonnut pihalla totaalisesti. Ehkä tämä tästä vielä helpottaa."

Kotona keksin, että täytyisi syödäkin jotakin. Olin edelleen sänkypotilaana enkä kokenut käytössäni olevan voimia kokkaamiseen. Pizzaa siis! Tilasin kotiinkuljetuksella pizzan ja salaatin, vaikka hinta jäikin kaivelemaan. Olisihan ne rahat voinut paremminkin sijoittaa, mutta syöminen on tärkeää sekin. Joten menkööt nyt. Pizzaa söin samalla, kun nollailin huonon leffan parissa. Halusin suunnata huomioni muualle, mutta keskittymiskyky ei kyennyt kuin ennalta-arvattavaan kauhuleffaan. Sellaista siis kera pizzan!

"Tää leffa kuulostaa sopivan paskalta. Mä katon tän ja syön. Ehkä tulee parempi olo, nää leffat monesti helpottaa. Ehkä siis nytkin!"

Kun leffa loppui ja olin saanut syödyksi, olo muuttui uudelleen hirveäksi ja sekavaksi. Aloin jo huolestua, sillä olin tasapainoillut sekoamispisteessä jo lähes 8 tuntia. Se on pitkä aika pitää itseään väkisin kasassa. Sekoilin vuosissa ja olin paniikissa. Keho-oireet paheni uudelleen ja olo oli kokonaisvaltaisen hirveä. Onneksi mies tuli kotiin!

"Kulta nyt pitää päästä osastolle, mä tuun hulluksi. Voitko viedä mut sairaalapäivystykseen? Jooko? Mä sekoan, pitää päästä sairaalan. Apua!"

Sinne sitten huristeltiin. Matkalla havahduin hetkeksi itseeni ja olin hämmentynyt, että olimme menossa päivystykseen yöllä. Hyväksyin asian kuitenkin ja jatkoimme matkaa. Perillä vedimme tupakat ja siitä odotushuoneeseen. Siellä tunnelma omalla kohdallani muuttui pian todella hilpeäksi. Naureskelin itsekseni ääneen, koska höpötys päässäni oli niin huvittavaa. Taisin muuttua lapsiosaksi. Oli hyvin iloinen olo ja nauratti.

"Hih, aika hassua tällainen odotushuoneessa istuminen. Hassu vuoronumerolappu! Aika kiva reissu tänne tulla! Tää on ihan hassua, kun äsken oltiin kotona ja nyt ollaan täällä! Ja päässä soi lastenlauluja ja mua naurattaa!"

Tuli vuoroni mennä ilmottautumaan. Kävelin sinne reippaasti ja istahdin alas. En ollut lainkaan kontrollissa, joten joku osista hoiti puhumisen. Siinä iloisesti jalkoja heilutellen tuli pälpätettyä kaikenlaista. En muista yksityiskohtia, mutta kovasti oli asiaa.

"Ja sitten meillä on se psykologi, mutta ei me sitä tänään nähty, koska se on kipeenä. Mutta meillä on hoitokontakti ja sitten ollaan täytelty noita oirepäiväkirjoja ja sitten ollaan sitä ja tätä ja sitten on tällaistakin ja tollaistakin ja sitten tätä ja tota (pitäisköhän kertoa, että on nallekin mukana?)"

Sieltä sitten jatkoimme matkaa odotushuoneeseen nro 2. Siellä en muista tunnelmiani muutoin, kun että pelleilin vuoronumerolapun kanssa. Seuraava kunnon muistikuvani on, että halusinkin lähteä kotiin. Mies ei ollut aivan samaa mieltä kanssani, mutta intin lujaa mielipidettäni.

"Ihan paska idea, mä muutin mieltäni. Lähetään kotiin. Jooko? Mennään nyt vaan kotiin nukkumaan, tää onkin ihan paska idea ja ne lääkäritkin on idiootteja ja en mä halua mennä osastolle. Mä en vittu mene osastolle saatana helvetti, mä en todellakaan mene millekään vitun osastolle perkele!"

Kerkesin jo kerran poistua paikalta, mutta tulin takaisin. Ei ehkä olisi pitänyt. Mies piti edelleen päänsä ja itse edelleen halusin kotiin. Koska inttäminen liittyi paniikinomaiseen pelkoon lääkäriä ja osastohoitoa kohtaan enkä päässyt tilanteesta (omasta mielestäni) pois, hermostuin. Napsahdukseen tarvitaan 1-3 sekuntia. En muista kunnolla, miten reagoin, mutta muistan heittäneeni tuolin odotustilan poikki ja kaatuneeni lattialle.

"Mä en helvetti mene minnekään osastolle! Nyt vittu! Aaaaarght!"

Siitä havahduin ja poistuin ripeästi ulos rauhoittumaan. Järkytyin itsekin reaktiostani ja paniikinomainen tunne ajoi minut ulos tilanteesta. Pakenin siis tavaroineni ulos.

"Mä en haluakaan mitään hoitoja, mä muutin mieleni. Mä häivyn, mä meen pois, en haluakaan apua."

Menin kokoamaan itseni parkkipaikalle ja istuin vapisevana ja itkuisena tupakalla. Mietin, että miksi olen kävelevä virhekappale, ihmisen irvikuva. Syyllisyys takoi mielessäni ja olin lähes hysteerinen. Raivokohtaukset ovat kaikista inhottavimpia oireita, joiden jälkeen syyllisyys on kovimmillaan. Itkin sitä, etten osannut hillitä itseäni ja että kaikki tuntui niin kamalan vaikealta.

"Mikä mussa on vikana, kun en osaa hillitä itseäni? Mä oon ihan paska ja äää mä en kestä itteeni. Ei noin voi käyttäytyä, mä en kestä itteeni. Tää on ihan kauheeta, toivottavasti kukaan ei loukkaantunu, mitä mä teen itteni kanssa?!"

Hoitaja ja vartija tulivat luokseni ja hakivat minut sisään. Suostuin tulemaan takaisin sisälle ja sain erillisen huoneen, jossa odottaa lääkäriä. Sattumalta se oli leposidehuone, mutta en joutunut sidotuksi sänkyyn ja ovikin oli auki.

"Tää huone on ihan hyvä niin en ainakaan häiritse tai ole vaaraksi muille potilaille. Täällä noi voi vaikka sitoa mut sänkyyn, jos mä alan jotenkin hajoamaan tai olemaan muuten ihan kontrollin ulkopuolella. Täällä onkin helpompi olla muutenkin, tuntuu paljon turvallisemmalta."

 Tässä vaiheessa täytyy sanoa, että sairaalassa sain todella asiallista kohtelua. Olin täysin hämilläni siitä, miten hyvin minuun suhtauduttiin kaikesta huolimatta. Hoitajat ja lääkäri olivat ymmärtäväisiä ja osasivat lohduttaa minua. He eivät tuominneet vaan suhtautuivat lempeän ymmärtäväisesti ja se oli juuri sitä, mitä kaipasin sillä hetkellä, kun olo oli täysin karannut hallinnasta. Iso kiitos hoitohenkilökunnalle, joka jaksaa suhtautua ymmärtäväisesti tilanteissa, joissa normaalireaktio olisi suuttumus tai syyllistäminen! Kiitos <3

Leposidehuoneessa odottelin mieheni kanssa lääkäriä. Odottelu tuntui uuvuttavalta. Olin välillä epätavallisen hilpeä tilanteen huomioon ottaen ja naureskelin itsekseni. Tunsin oloni euforiseksi ja minulla oli turhankin hauskaa ottaen huomioon kokonaistilanteen.

"Hahhaa, oon nyt leparihuoneessa, hihihi, oonkohan mä vähän hullu, hahaha, tääpä on hassua!"

Lääkäri järjesti minulle avohoidon tiivimmäksi ja nyt olen tehokkaamman avun piirissä. Toivon, ettei eilisen kaltaisia päiviä tule kovin tiheään, sillä se meni kaikilla mahdollisilla tavoilla pieleen. Haluan apua ja olen valmis vastaanottamaan sitä, mutta persoonallisuuden pirstaloituminen voi tehdä olon hyvin kaoottiseksi ja mielipiteet muuttuvat herkästi. Myös mielentilat saattavat olla nopeasti muuttuvia. En yleensä menetä kaikkea kontrollia, kuten eilen kävi. Tällaiset päivät ovat nykyään erittäin harvinaisia enkä muista vuosiin seonneeni raivarin merkeissä muutoin kuin kotona. Syyllisyys on edelleen kova kohtauksesta, jonka järjestin. Jos joku paikalla olijoista lukee tätä niin haluan sanoa, että:

Olen erittäin pahoillani aiheuttamastani järkytyksestä. En voi puolustautua mitenkään, sillä olen tottakai vastuussa omasta käytöksestäni, vaikka olenkin psyykkisesti sairas. Pahoillani olen kyllä. Anteeksi.

Nyt toivon, että oloni saadaan vakautettua jotenkin ja takaisin hallintaan. Avohoito on nyt huomattavasti tiivimpää ja voihan se olla, että osastollekin laitetaan. Uskoisin, että siellä on nyt melkoisen täyttä, joten vahva arvaukseni on, että minut pyritään saamaan kuntoon avohoidon kautta. Minulle on aivan se ja sama, missä hoidetaan, kunhan hoidetaan ja kunhan saan apua.

Jos joku vielä luuli, että dissosiaatiohäiriöt saatikka erilliset identiteetit ovat hauska tai koominen juttu, niin se luulo on nyt sitten kerralla korjattu realistisempaan suuntaan. Tämä on rajoittavaa ja hirveää, vaikka helposti itsellenikin torjunta aiheuttaa sen, että naureskelen oireilleni. Kyse on kuitenkin vakasta asiasta ja tarvitsen ehdottomasti hoitoa, jotta voin elää tasapainoisemmin.

(Huomautan tässä vielä kuitenkin sen verran, että osaan huomata vointini romahduksen ja silloin rajoitan sosiaalisen elämäni minimiin. Oloni ei mene tällaiseksi yhtäkkiä, vaan se luisuu hiljalleen tähän pisteeseen ja liittyy yleensä voimakkaaseen stressiin. Yleensä en kilahda julkisilla paikoilla vaan ainoastaan kotona ja harvemmin sielläkään. Raivokohtaus on äärimmäinen oire, joita ei luojan kiitos ole usein. En siis normaalisti ole vaarallinen ympäristölleni enkä edes itselleni. Huomautan vielä, että raivokohtaukset eivät käsittääkseni ole kiinteä dissosiaatio-oire, josta jokainen potilas kärsisi ainakaan tässä mittakaavassa. Itse olen kärsinyt hallitsemattomasta raivosta aivan lapsuudesta saakka, joten tämäkin oire on ollut hoitotiimini ja läheisteni tiedossa vuosia. Häpeän raivoreaktioitani suuresti ja jos saisin valita vain yhden oireen, jonka deletoisin pois oirekuvastani ja kaikki muu jäisi loppuelämäksi, ei olisi vaikeaa päättää kyseisen oireen olevan raivokohtaukset. Vaikka häpeän etenkin kontrolloimatonta raivoani haluan silti puhua tästäkin oireesta enkä vain lakaista sitä siististi maton alle. Pyrin pitämään blogin kaunistelemattomana ja se vaatii, että puhun myös tästä aiheesta.)

P.S. Olen vieläkin epätodellisessa olossa, joten teksissä voi olla väärin taivutettuja sanoja. Pyrin korjaamaan niitä parhaani mukaan aina sellaisen bongatessani. Tämä on yksi oireistani myös, sillä yleensä kirjoitan sujuvaa suomea, kun taas joskus kielioppi katoaa mielestäni.

Oneshot: Kolme sekuntia

Tämä on vanha tekstini, jonka kirjoittamisesta on aikaa. Tämän oneshotin yksityiskohdat ovat fiktiivisiä eikä niillä ole tekoa todellisuuden kanssa omalla kohdallani. Vain tunnepuoli ja kokemusääni perustuu aitoon kokemukseen. 

Toivon, ettet kopioi tätä tekstiä omiin tarkoituksiisi. Jos haluat jakaa tämän, linkitä sivustolle. Kiitos!


Kolme sekuntia

Siihen menee noin kolme sekuntia. Suuttumiseen. Se ei ole tavallista kiukkua. Se on puhdasta raivoa, johon ei ole minkäänlaista kontrollia. Se on niin voimakasta vihaa, ettei sitä pidättele mikään.

Tunnen, kun se on tulossa. Se näykkii minua kantapäistä. Oloni muuttuu kireäksi. Ehdin korkeintaan paeta huoneeseeni, kun se tapahtuu. Naksahdus. Siihen ei tarvita mitään erikoista. Ei minkäänlaista ärsykettä. Se vain tulee. Ja se menee. Siinä välissä olen kuin pyörremyrsky. Kukaan itsesuojeluvaiston omaava, ei tule minun luokseni silloin. Minä olen silloin vaarallinen.

Tänään kaikki sujui aivan normaalisti. Minä olin päivällispöydässä vanhempieni kanssa, kun se iski. Minä kimpaannuin täysin turhasta syystä. Ei siihen tarvita kuin väärä kysymys väärään aikaan. Joskus oikea kysymys oikeaan aikaan on vielä pahempi. 

Siihen meni noin kolme sekuntia. 

Ensin lensi lautanen. Heitin sen äitini pään yli samalla, kun nousin seisomaan. Suuni huusi kaikki kirosanat, joita mieleni keksi. Kun ne loppuivat, suuni huusi sekavaa siansaksaa. Huomasin, kuinka kaadoin pöydän. Astiat särkyivät osuessaan kivilattiaan. Äitini vaivalla tekemä päivällinen levisi pitkin lattioita. Minä en välittänyt. Tuskin huomasinkaan sitä. Tuskin huomasin, kuinka äitini silmissä näkyi järkyttynyttä pelkoa. Kuinka isäni ei tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Minä en huomannut.

Huusin lisää. Tuntui, etten voinut pitää sanoja sisälläni enää. Minä karjuin kaiken ulos. Taisin väittää vihaavani vanhempiani. Ehkä juuri sillä hetkellä vihasinkin.

Vaisto vei minut huoneeseeni. Jalkani kuljettivat minut sinne ilman, että annoin niille tietoista käskyä. Minä ehdin vain huomata asioita. Pistää merkille, kuinka pamautin oveni kiinni niin voimalla, että olohuoneesta putosi taulu lattialle. En kuullut äitini itkua, sillä kaatuvan kirjahyllyn paukahdus ja särkyvien tavaroiden ääni peitti kaiken muun alleen.

Minä huusin lisää. Oloni oli niin sietämätön, etten enää voinut pitää sitä kaikkea sisälläni. Tunne oli karannut hallinnastani. Minä olin yhtä vihan kanssa. Tunsin vain puhdasta vihaa ja holtitonta raivoa. En pelännyt. Olin aivan liian vihainen.

Nappasin tuolin lattialta ja heitin sen päin peiliä. Se ei hajonnut, mikä sai minut suuttumaan entistä enemmän. Poimin tuolin lattialta ja hakkasin peiliä raivokkaasti. Kun se särkyi, en tuntenut tyydytystä. Hakkasin tuolilla peiliin uudelleen ja uudelleen. Puunsäleet lentelivät, tuoli hajosi kappaleiksi. Kun kädessäni oli enää hatara tuolinraato, paiskasin sen ikkunaan. En välittänyt, tuliko se kalliiksi. En edes miettinyt, miltä käytökseni saattoi vaikuttaa. Olin sellaisten asioiden ulottumattomissa.

Huohotin jo raskaasti, mutta en välittänyt siitä. Käteni nappasivat otteeseensa tavaroita, jotka sattuivat osumaan silmiini. Minä heitin ne kaikki seinään. Yksi kerrallaan. Kirja. Kynäteline. Cd-levyni. Puhelimeni. Mummin antama rannekello, jonka olin tarkoituksella jättänyt yöpöydälleni. En välittänyt, vaikka esineet olisivat olleet minulle rakkaita. Minä halusin tuhota kaiken.

Tuntui, että raivoni kestäisi ikuisesti. Kaadoin sänkyni. Puukotin sen kuoliaaksi taskussani olevalla perhosveitsellä. Yhtä hyvin olisin voinut puukottaa äitiäni tai isääni. Tänään uhrini oli onneksi vain sänkyni. Patjan tappamisesta ei saanut syytettä.

Huoneessani ei ollut enää juurikaan tuhottavaa. Vain tietokone enää lepäsi suljettuna kirjoituspöydälläni. Paiskasin sen maahan. Talloin viidesti sen päälle, kunnes heitin raadon oveen. Voimani alkoivat loppua. Tunsin, kuinka huohotin raskaasti, mutten ollut enää niin täynnä raivoa. Potkaisin seinää, mutta potkuni oli jo voimattomampi. Siinä ei ollut samaa mielipuolista raivoa enää.

Hetken huohotin keskellä huonettani, kunnes lysähdin istumaan. Hautasin kasvoni käsiini ja tunsin oloni surkeaksi. En ollut enää vihainen kuin korkeintaan itselleni. Olin tehnyt sen taas. Olin pettynyt itseeni ja pelkäsin, että muut saisivat tietää, millainen oikeasti olen. Tunsin surua vanhempieni puolesta. Tunsin kuvottavaa itseinhoa.

Raivostuminen kestää noin kolme sekuntia. Tuhojen korjaaminen koko elämän. Minä tiedän, että muutun vielä uudelleen hirviöksi. Kenties vasta kolmen kuukauden päästä, ehkä jo huomenna. 

Minä pelkään, että tulee se päivä, jolloin muutkin tajuavat, mikä olen. Silloin viimeistään he kääntävät minulle selkänsä. Oikeastaan uskon, että minunlaiseni ihminen pitäisi lukita pimeään selliin. Jonnekin, missä en voisi aiheuttaa enää yhtään enempää vahinkoa lähipiirilleni.

Hirviöitä ei voi kesyttää. Niiden aiheuttamilta tuhoilta voi ainoastaan suojautua. Mutta hirviö ei pääse koskaan pakoon itseään.


© K. Pääkkönen (teksti)

Photo credit: anyone123 via Foter.com / CC BY-SA

"Montako persoonallisuutta sulla on?"

Tämä on varmasti yksi yleisimmistä kysymyksistä, joita ihmiset esittävät saadessaan tietää minua olevan enemmän kuin yksi identiteetti. Vaikka kysymys on yksinkertainen, on siihen yllättävän haastavaa vastata!

Järjestelmän kartoittaminen on prosessi, joka vie aikaa. Dissosiaatiohäiriöihin liittyy paljon torjuntaa ja suoranaista sokeutta omalle itselleen ja käytökselleen. Tavallaan sitä voisi kuvailla niin, että vaikka norsu tanssisi sambaa puurolautasellasi, et suostuisi uskomaan, että se norsu todella on olemassa ja tanssimassa lautasellasi vaan sen sijaan jatkaisit ateriaasi normaalisti ja kieltäisit koko norsun olemassaolon. Tämä siksi, että et halua uskoa norsujen osaavan tanssia saatikka, että olisi mahdollista, että norsu tanssisi juuri sinun lautasellasi. Et myöskään kehtaisi kertoa kenellekään, että puurolautasellasi on juuri tanssinut norsu.

"Ei, norsut eivät tanssi, joten aivan varmasti kuvittelen tämän kaiken. Lähdenkin tästä nyt elämään taas normaalia elämää eikä tämä lautasella tanssiva norsu vaikuta minuun mitenkään!"

Tai ei ehkä ihan niinkään. Koko häiriö aiheuttaa sen luokan ristiriitoja henkilön mielessä, että on hyvin vaikeaa vastata samaan kysymykseen eri kerroilla kysyttynä samalla tavalla. Se ei vain tunnu onnistuvan. Ja se taas johtuu niistä persoonallisuuksista, joilla on omat näkemyksensä.

"Kyllä minä pidän puurosta hyvin paljon! Saisinko toisen lautasellisen?"

"Puuroa? Ja miksi sinä luulet, että minä pitäisin yhtäkkiä puurosta, kun en minä ole koskaan pitänyt puurosta? Yäk! Pidä puuros!"

Jos kuitenkin lähdetään miettimään, miten itse koen persoonallisuuksien määrän on laskentatapoja mielestäni useita. Voin suhteellisen varmasti sanoa, että persoonallisuuksia on ainakin 16, mutta joskus saan lukumääräksi peräti 34. Miten tämä on mahdollista? Se liittyy taas siihen norsuun, joka tanssii puurolautasella.

"Ei, ei mulla todellakaan voi olla noin montaa persoonallisuutta. Apua! En halua!"

Lisäksi se liittyy yksinkertaisesti siihen, että miten erillinen persoonallisuus määritellään. Sisäinen kokemus on erilainen erilaisten persoonallisuuksien välillä. Minulla on 16 erittäin tuttua persoonallisuutta, jotka olen oppinut tuntemaan ja tunnistamaan käytöksestä, ajatusmaailmasta ja minä-kokemuksesta. Jokainen niistä on itse kertonut nimensä minulle enkä ole heitä nimennyt. Nämä 16 tuntuvat siltä, että ne ovat täysin irrallisia minusta. En vain kykene hyväksymään tunnetasolla, että ne olisivat minän eri palasia/puolia.

"Ei ne ole minä! Ei todellakaan ole minä. Ne on jotain ihan muita tyyppejä, minä olen ihan erikseen! En ole yhtään tuollainen!"

Lisäksi koen heidän käytöksensä hyvin radikaalisti omasta käytöksestäni poikkeavaksi. Minä myös muutun ulkoisesti, kun näistä persoonallisuuksista joku astuu esiin. Tätä jakoa hieman hankaloittaa se, että on persoonallisuuksia, jotka tulevat kehoon useammin ja elävät omina itseinään ihan sujuvasti omaa rinnakkaiselämäänsä. Lisäksi on persoonallisuuksia, jotka tuntuvat olevan lähinnä päässä. En siis tiedä, kuuluuko näitä päässä eläviä luokitella persoonallisuuksiksi vai onko persoonallisuudet vain niitä tyyppejä, jotka tulevat kehoon puuhailemaan omia juttujaan.

Läheinen: "Sä oot siivonnut! Eiku hetkinen.... Ethän sä koskaan siivoa. Kuka täällä siivosi? No mä arvasin, että se oli just se sivupersoona. Se on niin ahkera aina!"

Persoonallisuuden muutoksen voi joskus myös huomata vasta, kun persoona vaihtuu takaisin. Näin kävi, kun ajallisesti ehkä kuukauden, jopa yli sen, oli vallassa hyvin negatiivinen ja huonovointinen persoonallisuus. Se väänsi nimestäni lempinimen ja käyttää nyt sitä omana nimenään. Kyseinen persoonallisuus on hyvin lamaantunut ja toimintakyvytön ja huonovointinen kokonaisuudessaan. Vaihdon huomasi, kun eräs aamu heräsin ja kaikki ongelmat tuntuivat olevan poissa. Jatkoin siis siitä, mihin jäin ennen kuin tämä persoonallisuus tuli elämään elämääni puolestani.

Läheinen: "Ihanaa, että sä tulit takaisin. Mulla oli ikävä sua ja sun naurua ja iloa."

Joskus käy myös niin, että koen jälkikäteen käytökseni olevan minulle epätyypillistä, mutta en osaa sanoa, olinko joku toinen vai kuitenkin oma itseni, mutta eri mielentilassa. Onko kyseessä ollut minä, joku tuttu persoonallisuus vai uusi persoonallisuus, jota en osaa vielä erotella ydinminästä?

"Hetkinen.... Otin eilen lainan? Miksi minä otin lainan, ei ei ei, miksi minä tein niin? Ei minulla ole varaa ottaa lainaa!"

Tietyllä tasolla tuntuu myös, että persoonallisuuksien määrä vaihtelee. En itsekään ymmärrä kokonaisuutta tai järjestelmää. En ymmärrä kaikkia teorioita, vaikka luen dissosiaatiohäiriöistä paljon ja yritän ymmärtää mekanismeja tämän kaiken takana.

"Onkohan toi persoonallisuus nyt EP vai ANP?"

Joskus turhaudun, kun en tajua oman mieleni toimintamallia enkä osaa löytää tyydyttävää vastausta erilaisiin kysymyksiin. Usein tyydyttävin lähestymistapa oman mielen toimintaan onkin se, että ei yritä hallita kokonaisuutta liikaa, ei yritä ymmärtää kaikkea eikä aseta mitään sisäisiä rajoja sen suhteen, millaista on oikeanlainen sairastaminen ja miltä kaiken pitäisi tuntua. Tätä voisi kuvailla myös, että höllää vähän sitä nutturaa. Jos se norsu siinä puurolautasella tanssii niin antaa tanssia vaan! Ei sitä tarvitse ymmärtää, miksi se juuri minun puurolautasellani haluaa tanssia eikä minun tarvitse tietää, sopiiko lautasella tanssiva norsu teorioihin tai koenko norsun eri tavalla eri kerroilla, kun se tulee tanssimaan lautaselleni.

"Katos, norsu tanssii mun lautasella! Aika erikoinen juttu, mutta jos norsusta on kivaa tossa lautasella tanssia sambaa, niin antaa tanssia vaan. Voisinkin jäädä tähän hetkeksi katsomaan tapahtumaa ja sitten menen arkiaskareisiini. Saatan vaikka kertoakin jollekin, että lautasellani tanssi aamulla norsu. Jos he eivät usko, niin ei se ole minulta pois. Pitäkööt vain omituisena!"


Onko sinulla mielessäsi kysymys, jonka haluaisit esittää minulle liittyen dissosiaatiohäiriöisen ihmisen kokemusmaailmaan? Otan vastaan kysymyksiä ja vastaan niihin oman jaksamisen puitteissa. En kaikkiin kysymyksiin ehkä edes osaa vastata, mutta yrittää tietenkin voin. Jätä kysymyksesi kommentteihin!


Photo credit: Internet Archive Book Images via Foter.com / No known copyright restrictions

Heitän sinut kohta roskikseen: Piilopersoona

Tämä runo kuuluu kokonaisuuteen, jonka nimi on Heitän sinut kohta roskikseen. Jokainen runo kuvaa elämää dissosiatiivisen identiteettihäiriön tai dissosiaatiohäiriön kanssa. Kuvaan runoissani omaa kokemustani ja aitoja tunteita. En kaunistele, mutten myöskään mässäile. Joskus runoihin saa talletettua enemmän tunnetta kuin pidempään tekstiin. Toivottavasti lukijat saavat näistä runoista irti ensisijaisesti ymmärrystä ja/tai tukea omaan tilanteeseensa.

Ethän varasta runoani? Jos haluat jakaa tämän voit tehdä sen linkittämällä. Kiitos!


Piilopersoona

Vyötäisilläni valheellisuutta,
notkean mustaa illuusiota. 
Peityn hiljaa turtumukseen,
joka hapuilee otteellaan. 

Olen olemassa,
       vaikket minua huomaa. 
Olen olemassa,
       vaikket minua halua. 
Olen olemassa,
       vaikket elämääni havaitse. 

Valheita, sinä huudat,
et kykene käsittelemään. 
Liian suuria toiveita,
joiden  p i r s t a l e e t k i n  hajoavat. 

Et ymmärrä,
       koska et halua katsoa. 
Et ymmärrä, 
       koska et minua halua.
Et ymmärrä,
       koska elät kuin en olisi. 

Juoksen tunteillani,
lujaa;
       yritän saavuttaa sinut:
ja olla saavuttamattomissa. 

Minä
       juoksen,
               juoksen,
                          juoksen. 

Ja vaikka sinä et havaitsekaan;
       sinä
              juokset,
                      juokset,
                             juokset 
minun rinnallani.



© K. Pääkkönen
(Ethän varasta runoa julkaistavaksi! Tämän runon tekijänoikeudet ovat kirjoittajalla (K. Pääkkönen). Jos haluat jakaa runon; linkitä, älä kopioi)

Biisisuositus: Marina and The Diamonds- Valley of the dolls

Olen ihminen, joka käsittelee paljon musiikin avulla. Joskus ei pelkät sanat riitä kuvailemaan omia tuntemuksia. Silloin hyvä kappale on korvaamaton kuvaamaan sitä, mitä tunnen. Tämä kappale on ehdottomasti yksi parhaista tietämistäni dissosiatiivista identiteettihäiriötä kuvaavista kappaleista. Se tiivistää paljon ajatuksia ja tunteita ja koko kappaleen tunnelma sopii siihen, miltä tällainen häiriö usein tuntuu. Pidän tästä myös siksi, ettei tässä varsinaisesti puhuta traumasta suoraan. Monessa muussa kauniissa kappaleessa sivutaan traumaa ja aina se ei mielestäni ole hyvä juttu. Tämä kappale on kokonaisuudessaan kaunis ja osuva. Siksi haluan jakaa sen myös täällä.


Linkki youtube-videoon

Marina and The Diamonds- Valley of the dolls

In the valley of the dolls we sleep, we sleep
Got a hole inside of me, of me
Born with a void, hard to destroy with love or hope
Built with a heart, broken from the start
And now I die slow

In the valley of the dolls, we sleep
Got a hole inside of me
Living with identities
That do not belong to me
In my life, I got this far
Now I’m ready for the last hoorah
Dying like a shooting star
In the valley
In the valley
In the valley

Pick a personality for free
When you feel like nobody, body

Born with a void, hard to destroy with love or hope
Built with a heart, broken from the start
And now I die slow

In the valley of the dolls, we sleep
Got a hole inside of me
Living with identities
That do not belong to me
In my life, I got this far
Now I’m ready for the last hoorah
Dying like a shooting star
In the valley
In the valley
In the valley

Back to zero, here we go again, again
Racing down into oblivion
Back to zero, here we go
I can feel it coming to the end
The end

In the valley of the dolls, we sleep
Got a hole inside of me
Living with identities
That do not belong to me
In my life, I got this far
Now I’m ready for the last hoorah
Dying like a shooting star
In the valley
In the valley
In the valley
In the valley
In the valley

©  (kuva) Tekijä: ElfieTakesPictures [CC BY 2.0 (http://creativecommons.org/licenses/by/2.0)], lähde: Wikimedia Commons 

© (kappale) Marina and the Diamonds